Oma henkinen kasvu tuntui pysähtyneen sen jälkeen, kun aloitin koulun. Luontoyhteys toki vahvistui, mutta opiskelun intensiivisyys vei mennessään ja opintohallituksen sanelemat ehdot toi stressin ja ahdistuksen takaisin elämään. Nyt tässä juhannuksen jälkeen on alkanut tuntua taas omalta itseltäni ja olen palauttanut fokuksen sisäiseen työhön. Välillä sitä on ihan hukassa edelleen ja jumitan samoja ajatusluuppeja. Olen kuitenkin tyytyväinen tietoisuudesta omia ajatuksiani kohtaan. Kuka siellä oikein on äänessä? On myös tuntunut moneen otteeseen tosi yksinäiseltä, mutta sosialisointi ahdistaa ja olen vieraantunut monista ihmisistä. Minä muutun joten niin ihmissuhteetkin. Samaan aikaan jotkut triggeröivät eli nostavat pintaan itsessäni vanhaa kuonaa, jonka pitäisi poistua ja sehän meinaa sitten loputonta henkisten rikkaruohojen kitkemistä. Uskon, että tämä oma prosessi saa aikaan myös vastareaktioita muissa. En tunnu olevan samalla aaltopituudella ihmisten kanssa ja väkisin haettu yhteys tuntuu turhalta. Ulkomaailma on yhtä kuin valkoista suhinaa. Tälle kaikelle on varmasti oma syynsä ja tarkoituksensa. Minussa on paljon uutta, mutta myös vielä paljon vanhaa, joka hankaloittaa elämääni. En halua piilottaa herännyttä puolta itsessäni ja olen onnellisin kun saan olla oma hölmö itseni. Jos joudun pienentämään itseäni, tunnen oloni erittäin epämukavaksi. Ihmispaljous ja turhat jutut ahdistavat, luonto ja hiljaisuus kutsuvat luokseen. Elän omassa kuplassani ja parantelen itseäni rauhassa. Sitten kun on sen aika, kupla puhkeaa. Vähän kuin lumpeenlehti, pinnan alla pohjamudassa juuret ja varret keräävät voimiaan pimeydessä ja lopulta kurkotetaan valoa kohti. Valossa puhkean kukkaan ja omaan loistooni, mutta vielä on paljon kasvamista, opittavaa ja vahvistumista tehtävänä.
