Rohkelikko

 Pistän nykyään merkille ketkä juoruilevat tai miten ylipäätään puhutaan toisista ihmisistä. Toisten tekemisiä, habitusta ja moraaleja kyseenalaistetaan ja siihen kelkkaan on todella helppo lähteä mukaan. Juoruilu on tehty helpoksi, suorastaan hyväksytyksi keskustelun aiheeksi. Mutta itseasiassahan toisten arvostelu on itsensä määrittelyä. Toisten asemaan pitäisi asettautua, mutta se voi olla haastavaa, koska et voi mitenkään tietää mitä joku toinen on käynyt elämässään läpi, minkä takia jotkut käytösmallit onkaan opittu. Se mitä joku tuomitsee toisessa on oikeasti jotain mitä ei vain ehkä näe tai hyväksy itsessään, jotain mitä itsessään häpeää. Häpeä taas on opittu käytösmalli. Tai sitten vain kateuksissaan puhuu toisista. 

Joka kerta kun esimerkiksi tuotan tekstiä tänne, laitan itseni alttiiksi arvostelulle. Ehkä joku naureskelee ajatusmaailmalleni. Pitääkö joku minua ihan pimahtaneena? Vaistomaisesti ajattelen ihmisten puhuvan minusta pahaa. Tämä taas on omaa traumaani: olen ovimatto, liian kiltti, rajoista kiinni pitämätön hölmöläinen. Olen koko ikäni ylisuorittanut sillä saralla kuinka ilkeästi puhun itselleni. Asetan itselleni käsittämättömiä vaatimuksia. En ikinä odottaisi muilta ihmisiltä samaa suoritusta mitä odotan itseltäni. En tietenkään, ei kukaan pystyisi moiseen. Miksi ihmeessä sitten vaadin sellaista itseltäni? Onneksi uupumuksen myötä olen antanut itselleni anteeksi. Nykyään väsyn todella pienistä asioista, sallin itselleni levon. Ja lepo ei tarkoita sängyssä makaamista vaan teen asioita joista oikeasti nautin. Ennen sanoin kaikkeen kyllä, nykyään en enää etsi tekosyitä, vaan sanon suorilta etten perkele jaksa. Anteeksi kielenkäyttöni, mutta joskus tarvitaan voimasanoja siihen kylkeen, että uskaltaa ilmoittaa omat rajansa. Sosiaaliset kanssakäymiset tuntuu todella ylitsepääsemättömiltä suorituksilta. Eilen junassa istuessa väsyin jopa takanani istuvien naisten juttelemisesta, siis pelkästään siitä, että jouduin kuuntelemaan sitä. En ollut edes osa tätä!   

Mutta se, että asetan itseni alttiiksi kaikenlaiselle arvostelulle on hyvää harjoitusta, itselleni. Totta kai yhä sensuroin itseäni eikä ihan kaikkea olekaan tarkoitus jakaa. Mutta se, etten automaattisesti ajattelisi, että ihmiset naureskelevat teksteilleni on työn takana. Joskus tuotan huumorilla höystettyä tekstiä, kun välillä herkkyyteni ottaa vallan ja kirjoitan kipeistäkin asioista. Se on pelottavaa, mutta tuntuu oikealta. Joku sanoisi sitä rohkeudeksi. Ehkä se sitä onkin, rohkeutta olla aito minä.