Kylähullu

Mietiskelin tänään, että huhheijakkaa kuinka paljon elämä onkaan muuttunut viimeisen vuoden aikana. Niin tyytyväinen siihen, miten asiat lopulta menivät. En voisi esimerkiksi kuvitellakaan olla enää töissä entisessä työpaikassani. Oksettaa pelkkä ajatuskin. Pelkästään kauppakeskuksissa käyminen saa sykkeeni nousemaan. Vaikka en ollutkaan perus robottimainen myyjä vaan yritin olla aina oma itseni (varsinkin viimeisen puolen vuoden aikana) niin jonkinlainen teeskentelevä naamio sitä silti oli päällä, kun ylläpidit firman imagoa joka alkoi mennä täysin wokeksi ja omia näkemyksiä vastaan. Töissä käyminen tuntui sodalta itseäni ja omia arvojani vastaan. Nyt kun menen asiakkaana samantapaisiin ketjuihin niin yritän saada myyjää ulos kuorestaan höpöttämällä avoimesti. Itse ainakin tykkäsin niistä aidoista kohtaamisista kun jäykät, liukuhihnamaiset, tekopirteät ja imelät asiakaspalvelijaäänet ahdistivat ihan suunnattomasti. En voi myöskään sietää small talkia. Tarvitsen aitoja tunteita, huumoria ja lämmintä sydäntä, en mitään tekopyhää paskanjauhantaa. Mielestäni niin monet kauppakeskuksen liikkeet ovat täysin turhia ja pärjäisimme ihan hyvin ilman. 

Asiasta kukkaruukkuun. Tänään hihkuimme innoissamme kun floristit olivat tuoneet koulurakennukseemme tekemiään luomuksia esille ja kukaan ei ihmetellyt kun olin aivan tohkeissani eräästä tekeleestä jossa oli käytetty risuja, puun kaarnaa ja kukkia. Inspiroiduin valtavasti. Jos olisin vuosi sitten töhöttänyt risuista näin niin minut olisi passitettu hoitoon. Samanhenkiset ihmiset on oikeasti iso juttu. 

 Haaveilen niistä peuran sarvista ja yritin oksista väsätä edes jotain sen tyyppistä luomusta, mutta eihän tämä ole yhtään sama. Mutta joo, tämmöistä minä yksin kotona puuhailen. Milloin pitää olla huolissaan? Saanko mennä peuransarvet päässä metsään? Saako aamutakissa ja crocseissa käydä ruokakaupassa? Soittaako joku poliisit jos vedän pihalla aurinkotanssia? Missä se kylähullun raja menee? Jonkunhan sekin rooli on täytettävä, ihan hyvin se voin olla minä.