Tiedättekö sen häpeän tunteen, joka on jäytänyt mukanasi koko elämän? Pureskellut mieltäsi, syönyt sisintäsi, pala palalta. Olet kuunnellut kiltisti, autuaan tietämättömänä siitä etteivät ne edes ole sinun omia ajatuksiasi.
Et kelpaa, olet liikaa, olet liian vähän. Olet ruma, tylsä ja tyhmä. Vääränlainen! Miten oletkin tuollainen?
Et sinä tätäkään tajua, oi nauretaan yhdessä tyhmyydellesi. Ei kukaan jaksa sinua. Et yllä tälle vaadittavalle tasolle.
Ei sun tiätkö kannata, ei se varmaan kuitenkaan onnistu. Et sinä tätäkään osaa, voi nauretaan yhdessä saamattomuudellesi. Tyydy vaan tähän, älä kuvittele liikoja tai elättele toiveita.
Kaikki katsovat sinua halveksuen, kukaan ei halua lähestyä sinua, koska olet tuommoinen. Voi kuinka luotaantyöntävä oletkaan! Hah, nauretaan yhdessä habituksellesi!
Pienennä, näyttele normaalia, omaksu muilta. Ei noin! Katso mitä muut tekee, imitoi muita. Ole niinkuin muut, sulaudu joukkoon.
Levitä siipesi vapaasti, pieni. Et sinä pienenäkään muita kuunnellut, pidit pääsi. Mikä sinut veti alas mennessään, pimensi mielesi, vaimensi äänesi? Piti lujaa otteessaan. Vaan ei enää. Nousit ylös, irrottauduit kahleista, kevensit kuormaa. Tutisevin käsin tartut kiinni jostain saadaksesi tukea. Kokeilit paria askelta, huojuit vähän. Välillä iso harppaus eteen, kaksi taakse. Jumitusta ja huojumista paikallaan, epävarmuutta menneestä, nykyhetkestä ja tulevasta. Vaan ei enää, ei enää alas vajoamista. Mentihin taas! Askel askeleelta, pää pystyssä, hymyssä suin ja sydän auki.


No comments:
Post a Comment