Sitkeä sissi

 Olen suorittanut suurimman osan ajan aikuiselämästäni. Ensin kotiäitiyttä ja myöhemmin työelämässä. Nyt on alkanut tuntumaan siltä, että suoritan myös opiskellessa. Mikään kympin oppilas en ole koskaan ollut, mutta teen aina kaiken sata lasissa. Nyt harjoittelupaikassa täytyy ihan koko ajan muistuttaa itseäni siitä, että less is more ja on ihan ookoo mennä siitä kohti missä aita on matalin. Ylisuorittamisesta ei saa mitään papukaijamerkkiä. Siitäkin olen pitkään tuntenut syyllisyyttä, että tarvitsen paljon omaa aikaa sekä myös lapsvapaata. Olenhan paljon muutakin kuin äiti. Mutta siis se, että tunnen syyllisyyttä siitä, että tarvitsen lepoa. Eikö ole hullua?

 Jos olet tottunut pienestä pitäen selviytymään yksin, avun pyytäminen tuntuu hurjalta. Minusta on aina sanottu, että olen lujaa tekoa, teräsnainen, sitkeä sissi. ”Vaan olet sinä vahva!”Tosi asiassa olen hyvin yksinäinen ja turvaton. Vahvuudesta on tullut jonkinlainen suojakeino, selviytymismekanismi ja varjelen näin herkkää, syvintä sisintäni. Olen saanut jonkinlaista nautintoa siitä, että selviän yksin. ”Ei tartte auttaa!”-asenteella pärjää toki, mutta jossain vaiheessa se kuppi menee väkisinkin nurin. 

Suomalainen kulttuuri nyt vaan on sellainen, että naiset ovat ennenkin pärjänneet, pitäneet huolen kodista, lapsista ja maatiloista. Se on kuitenkin melkoinen taakka kantaa nykypäivänä. Koko kylä kasvattaa-menetelmä ei toteudu enää vaan yksilösuoritamme ravihevosen lailla.

 Olen uskaltanut pyytää apua ammattilaisilta, koska he saavat siitä palkan, ja kaikki ovat tyytyväisiä. Läheisiltä avun pyytäminen ja vastaanottaminen sen sijaan on vaikeaa. Olen myös kokenut, että saatu apu pitää korvata jotenkin takaisin, jopa moninkertaisena! Kiitollisuudenvelka on itselleni yhtä kuin syyllisyydentunne ja sehän on ihan käsittämätön ajatusmalli. Muistan erään kerran, kun itkin uupumustani ystävälle ja hän juoksi meille tekemään lapsille ruokaa, siivoamaan ja ulkoiluttamaan koiraa. Se tunne oli todella vapauttava ja oloni helpottui välittömästi. Samalla ystävälleni tuli hyvä mieli siitä, että hän pystyi auttamaan ja uskalsin olla juuri hänen edessään heikko ja tarvitseva.

Meistä ihan jokainen ansaitsee huolenpitoa ja rakkautta. Avun pyytäminen on ennen kaikkea rakkautta itseään kohtaan. Aina ei todellakaan tarvitse jaksaa. Vahvuutta on näyttää kuinka paljon sattuu ja kuinka kipeästi tarvitsee toista ihmistä. Ylisuorittajia riittää maailmassa yllin kyllin, meitä herkkiä olentoja tarvitaan lisää näyttämään esimerkkiä siitä kuinka kaikkea ei tarvitse kestää.

                   

Elämän syklit

Täytyy muistaa, että elämä eletään sykleissä. On tuskaa, kärsimystä ja oppiläksyjä. Kiviä, mutkia, kuoppia, voi kuinka töyssyistä tämä tie onkaan. Antakaa samantien lapio! Kaivanko vaan syvemmälle vai vetääkö joku minut tästä kuopasta ylös?

Kaikkien kompasteluiden ja tiukkaan ylämäkeen hiihtämisen jälkeen koittaa alamäki, sateenkaari myrskyn jälkeen. On toivoa, ilon pilkahduksia ja jännitystä. Sitten taas mutkittelevaa tietä, kaaosta ja levottomuutta. Palautumista, uusiutumista, kasvamista, rohkeutta sekä oman äänen löytämistä. Meillä kaikilla on unelmia ja tavoitteita joita kohti ryömitään. Ryömiminen on kuvailevin sana tällä hetkellä, koska siltä se todella tuntuu. Epätoivon iskiessä sitä parkuu lattialla kuinka paljon vääryyttä olenkaan kokenut. Milloin on minun kukoistuksen aika? Itsemurhakuutioissa asuvana ahdistus nakertaa mieltä ja syö sielua. En voi hengittää! Voi kuinka paljon onnellisempi olisinkaan maalla! 

Näen itseni ajelemassa traktorilla stetsoni päässä. Koiralauma vaeltaa perässäni kun hyppelehdin niittykedolla tukka ja mekko hulmuten. Minulla on söpöt keltaiset kumpparit jotka jalassa kuljeskelen pienessä puutarhassani ja nypin rikkaruohoja likaisissa farkkuhaalareissa. Multaa aina kynsien alla, auringon vaalentamat hiukset luonnonkiharalla, äidin kutomat villasukat jalassa. Käyn sytyttämässä pienen puusaunani päälle ja juon pihakahvit keinussa jonka itse maalasin. Ihastelen muurahaiskekoa ja mehiläisiä näkökentässäni ja ryömin hetken maassa valokuvaamassa heidän puuhastelujaan. Olettepa te ahkeria! Mutta niin olen minäkin! Olen tyytyväinen itseeni kun jaksoin kantaa puunjuurakon metsästä pihaani koristamaan. Silitän sammaletta hetken ja hengitän oikein syvään. Lapio odottaa kutsuvasti kuistin edustalla jahka joku vain tarttuisi toimeen kukkapenkin kanssa. Kirja odottaa kirjottajaansa ja tyhjä canvas maalaajaansa. Kaikki stressi ja ahdistus on kuitenkin poissa, mikään ei ole pakko. On se vaihe, kun haasteet on selätetty, kaikki se ponnistelu on tuottanut tulosta ja saan nauttia vihdoin. Visualisoikaamme sitä kaikkea: omenapuu, tassuamme ja lampaanvilloja. Vino pino kirjoja, takkatuli ja natisevat puulattiat. Jonain päivänä, tämä kaikki on vielä elettävänä ja koettavana. Elämäni onnellisimmat hetket ovat vasta tulossa. 

                   Unelmat on tehty toteutettaviksi.