Luuranko-Anne

Ihmisen psyyke, samalla niin kiehtova kuin pelottavakin  asia. Sitä alkaessa kunnolla kääntelemään kuin multaa puutarhassa kevään tullen konsanaan sieltä saattaa paljastua vaikka mitä luurankoja. Menneisyyden haamut saattavat ilmoitella itsestään ja estävät näin tasapainoisen elämän. Voidaan kutsua niitä myös rikkaruohoiksi jos se on kevyempi tapa käsitellä, mutta vaikeita asioita ei voi juosta pakoon ikuisuuksiin. Rikkaruohotkin ilmestyvät aina uudelleen ellet ota sitten myrkkyjä käyttöön. 

Psyyke ei ole sama kuin aivot. Mielestäni se on vähän kuin sielu, se koostuu suurimmaksi osaksi biologisista tekijöistä, persoonallisuuden ominaisuuksista, voimavaroista, koetuista traumoista ja fyysisestä sekä sosiaalisesta ympäristöstä.  

Omia negatiivisia puolia käsitellessä nostetaan ylös niitä tavanomaisia kuten kärsimättömyys, itsekkyys tai kateus. Näitä ominaisuuksia esiintyy meissä kaikissa, olemmehan ihmisiä. Harvoin myönnetään ääneen niitä oikeita mörköjä. Pakkomielteiset ajatukset/tavat, impulsiivisuus, pelot, ahdistukset, itkuisuus, epätavanomainen käytös, unettomuus/liiallinen nukkuminen, ylireaktiivisuus, maskaaminen, dissosiaatio, yli-tai alivirittynyt hermosto, riippuvuudet, maanisuus, aggressiivisuus/passiivisuus… Ihmiset oireilevat hyvin eri tavoin.

Luurangot pidetään kaapissa, kunnes ne alkavat kolistella läpi. Psyyke on vähän niinkuin poriseva kattila: säädellään vähän lämpötiloja, hämmennetään ja tarkkaillaan tilannetta. Joskus ei tarvitse kuin selkänsä kääntää niin sieltä poristaan yli. Siinä sitten hysteerisenä poltetaan näpit ja ulvotaan, kun sattuu. 

Ollaan nyt siinä tilanteessa, että luurankoja ei enää jaksa piilotella siellä kaapissa. Kaikilta sellainen sisältämme löytyy, turha sitä on kieltää. Tullaan sieltä sitten esiin luut kolisten ja pääkallo lattialle vierien. Nostan niitä käden luita ilmaan, että hei, antaudun. En minä jaksa piiloutua enää. Häpeä on ihan liian kuormittavaa kantaa mukanaan. Voidaan tutkia nämä luut läpi kotaisin ja ihmetellä mistä mikäkin johtuu. Tehdään operaation jälkeen luista hieno koriste jonka voi ripustaa esille kuistille muita ihmisiä pelottelemaan. Laitetaan sille vaikka mekko päälle, vähän hämähäkin seittejä kaulaan. Joku voi tulla jopa ihastelemaan tätä luomusta, että oi onpa ihana.  Luuranko on riisuttu versio ihmisestä, muistutus kuolemasta, mätänemisestä ja väistämättömästä lopusta.

 Santa Muerte (Pyhä kuolema) on meksikolainen kansanpyhimys, luurankohahmo joka tarjoaa suojelua elämän taitekohdissa. Se ei ole pelottava vaan useimmiten naispuolinen, viettelevä kaunis olento. Se ei syrji ketään, ei ole väliä oletko rikas vai köyhä, lopulta me kaikki hänet kohtaamme. Santa Muerte muistuttaa meitä myös moraalista ettemme kärsisi tässä elämässä ja tekisimme viisaita päätöksiä. Hänen sanotaan kuulevan jokaisen rukouksen tai pyynnön, joka on hänelle esitetty.

Jostain syystä luurangot itselleni kolisee tällä hetkellä ja nythän se syy löytyi: ollaan elämän taitekohdassa ja suojeluksessa. Te Amo!

Varjominä

Henkisissä piireissä puhutaan paljon varjotyöstä ja egokuolemasta. Ei ole valoa ilman varjoa. Mitä se varjo sitten oikeasti on? 

Joskus havahtuu siihen, että toistelen samoja latteuksia kuin henkiset opettajat kautta aikojen, mutta niin se vaan kuitenkin on, että omat pimeät puolensa täytyy kohdata - milläs muullakaan kuin rakkaudella. Kuvittelen nykyään oman sisäisen lapseni tuohon viereeni ja aina kun triggereitä painellaan, pikku-Anne herää ja ottaa vallan. Hermosto menee välittömään hätätilaan ja ylireagoidaan. Ja voi luoja kuinka hän tärisee ja pelkää. Siinä tilanteessa keskityn siihen, että eijei, tuohon ei ole tarvetta. Täällä ei toimita noin, shhh. Kaikki on hyvin. 

Oma varjo toimii usein portinvartijana oikean onnen kokemiseen. Jos psyyke on kohdannut jotain mitä ei ole ollut valmis käsittelemään, se löytää kyllä keinot suojella ja jos olet siinä tilanteessa turvaton, yksinäinen lapsi niin eihän siitä seuraa kovin hyvää. Kaikki vieras ja tuntematon on pelottavaa, vaikka muutos voisi olla avain uuteen ja parempaan elämään. Omalta suvulta opittu käyttäytymismalli voi olla tuhoisa ja käyttäydytkin sabotoimalla omaa onnea eikä sekään ole kenenkään syytä, kaikki vaan toimivat tiedostamattaan juuri niinkuin suvun linja on opettanut. Varjominä on ylireagoiva, ylisuojeleva ja pelokas. Se luulee toimivansa minun omaksi parhaakseni, mutta oikeasti pelkää ihan hitokseen ja tuudittaa minua samaan, toistuvaan luuppiin. Varjominä toimii pelon, häpeän, itseinhon, katkeruuden, kateuden, puutteen ja menettämisen pelon kautta. Kun jotkut asiat toisissa ärsyttävät sinua, se heijastaa omia heikkouksiasi tai piirteitä mitä sinusta puuttuu. Jos joku on alkanut elää omannäköistä, vapaata elämää, omasta valosta käsin ja huomaat ilkkuvasi sitä, olisiko kenties peiliin katsomisen paikka? Hei Varjoseni. Sinäkö se oot?

Asia mistä puhutaan aivan liian vähän on kuinka oma psyyke yrittää harhauttaa sinua. Varjominä haluaa juosta pakoon vaikeita käsiteltäviä asioita joten se keksii erilaisia turruttamiskeinoja. Itselläni on ollut nollatoleranssi alkoholin kanssa jo yli kolme vuotta ja se on ollut elämäni paras päätös. En pitänyt siitä olosta mikä siitä aiheutui enkä myöskään tunnistanut itseäni. Ja ne olot jälkeen ovat olleet itselleni todella synkkiä ja rankkoja, herkkä kun olen. Alkoholi (päihteet) normalisoidaan tuulettumisena, pilettämisenä, nollaamisena, ”tyttöjen iltana” tai ”Käydään yksillä” vaikka oikeastihan se on pakokeino. Niin yksinkertainen asia mitä siinä hetkessä sen sijaan pitäisi nimenomaan tehdä on TUNTEA. Me ihmiset olemme energeettisiä olentoja, ei robotteja. Oikein kieriskele ja piehtaroi siinä kaikessa tuskassa. Älä tartu luuriin ja hukkaa itseäsi loputtomaan algoritmiin. Somesta lähtö on ainakin itselleni tehnyt hyvää. Toisten energiat ei tartu ja kuulen omat ajatukseni. Ole yksin, käsittele, älä tukahduta, harhauta tai juokse pakoon. Mitä omaan elämään on tullut tilalle on oikeasti tietoiset ihmiset jotka jakaa rehellisesti omia kokemuksiaan, traumojaan ja joilta löytyy voimakas, määrätietoinen palo omaa kasvua kohtaan. Minkäänlainen draama ei kiinnosta vaan olemme astuneet tietoisuuden valoon. Elämässäni on läsnä ja mukana vain kourallinen ihmisiä, mutta ensimmäistä kertaa voin sanoa, että minua arvostetaan ja rakastetaan, vain olemalla aito minä. Se, että olen saanut vihdoin kokea sen, että joku tarttuu kädestäni kiinni, katsoo syvälle silmiini ja sanoo että ”Anne, olet ainutlaatuinen olento, hyvä juuri noin, olen kiitollinen sinusta ja minä rakastan sinua” vaikka olen juuri itkenyt ja kertonut syvimmät haavani ja tärissyt pois omia heikkouksiani, on ihan uskomatonta. Kaikenlaisia tunteita saa näyttää, niin hyviä kuin huonojakin. Saan platonista kosketusta ja hellyyttä. Kukaan ei syyllistä, mitätöi, arvostele, ignooraa, vähättele tai päde. Pikkuhiljaa sitä sipulia on kuorittu niin paljon, että ei enää itketä tai tärisytä. Mitä Pikku-Anne olisi lapsuudessaan tarvinnut olisi ollut näinkin yksinkertaista. Joku joka silittää ja sanoo, että ”Anne, sinulla ei ole mitään hätää. Olet turvassa ja kaikki on hyvin”. Nyt aikuisena tarvitsen ihan juurikin tuota samaa. Joku, joka tulee luokseni, kysyy ”Oletko kunnossa? Kuinka voisin olla sinun tukena? Mitä sinä tarvitset juuri nyt tällä hetkellä?” Ja kappas vain, pelkästään tämä tieto riitti.

Kehollisuus

Nyky-yhteiskunta kannustaa suorittamiseen ja omalle hyvinvoinnille jää hädin tuskin aikaa tai energiaa. Ulkoinen olemus on tärkeämpää kuin sisäinen kokemus. Kehonormit ovat kaventuneet entisestään, ihannoidaan tietynlaisia vartaloita eikä anneta jalansijaa luonnollisuudelle, omana itsenä olemiselle. Kehomme on myös viisaampi kuin annetaan ymmärtää. Ylikuormittumisen merkit sivuutetaan ja arkea suoritetaan. On vaikeaa uida tässäkin asiassa yksin vastavirtaan ja ilmaista ääneen, että minä en pysty tähän. Tarvitsen rauhallisen elämän rytmin tai muuten hukkaan yhteyden itseeni ja sisäiseen ääneeni. Tämähän kuulostaa joidenkin korvaan aivan utopistiselta ja saatat kuulla vähätteleviä kommentteja. Luulis nyt jaksavan. Kyllä sitä on yritetty sopeutua yhteiskunnan laatimaan muottiin, mutta ei tämä vain ota luonnistuakseen.

Platoninen hoiva ja traumaturvallinen kosketus rauhoittaa hermostoa. Kosketuksen vaikutus ihmisen hyvinvoinnille on hyvin monipuolista: se vähentää stressiä, lisää oksitosiinia ja seratoniinia, rauhoittaa hermostoa, laskee kortisolia, lievittää kipua, parantaa mielialaa ja vahvistaa turvallisuuden tunnetta. Tästä tulikin sitten oiva aasinsilta omaan Mush Halikasa-kokemukseen jossa olin tällä viikolla. Olin pyöritellyt asiaa päässäni jo pitkään mutten uskaltanut sosiaalisen ahdistuksen ja väsymyksen takia alkaa millekään. Olen kokeillut erilaisia palautumis- ja rauhoittumismenetelmiä, mutta omaa juttua ei ole oikein löytynyt. Olen melko adhd-tyyppinen häslääjä ja hermosto on usein ylivirittyneessä tilassa joten jooga tai meditointikaan ei aina riitä. Puhun nopeasti ja elehdin paljon käsilläni. Suuri osa päivästä kuluu siihen, että yritän hillitä impulssejani ja pienentää itseäni. Jos juon kofeiinia, hypin kirjaimellisesti seinille. Olen kuitenkin huomannut myös sen, että jos kofeiinia ei systeemissäni ole, niin silti olen LEVOTON. Osallistuin siis MUSH-iltaan jossa tuntemattomien ihmisten kanssa mennään patjoille kasaan kokemaan platonista läheisyyttä ja turvaa, tapahtuma on ei-seksuaalinen. Intentioina on yhteisöllisyys, turvallisuuden tunne, nähdyksi tuleminen sekä syvä rentoutus. Alkuun teimme hengitysharjoituksia, esittelykierrosta, opettelimme rajojen ilmaisua ja pyytämään kosketusta. Ohjattuja halikasoja tehtiin illan aikana kolme, ensimmäinen kasa oli itselle vähän hakemista ja totuttelua, toisella kierroksella jättäydyin reunalle ja siitä seurasi hieman ulkopuolisuuden tunnetta jota sitten yritin työstää pois. Tunteiden (hyvien ja huonojen) tuleminen pintaan on normaalia. Tilassa on myös ”empatiaenkelinä” toimivia henkilöitä, jotka tulevat tsekkaamaan jos on jokin hätä joten itsekin sain tukea tuossa tilanteessa pyytäessä. Kolmannessa kasassa uskalsin mennä ensimmäisten joukossa patjalle selälleni ja pääni nojatessa jonkun vatsaan pian minuunkin nojasi yksi, jalkani lepäsivät jonkun rintakehän päällä ja sitä rataa kudelma syntyi. Päätäni siliteltiin ja pidettiin jonkun kanssa kädestä kiinni. Mieli tyhjeni täysin, hermosto rauhoittui ja tuli hyvin levollinen olo. Jossain vaiheessa tuntui kuin olisimme kaikki sulaneet yhteen ja oli myös melko alkukantainen olo, vähän kuin olisimme eläimiä lepäämässä pesässä. Laumaeläimiähän me ihmiset ollaan ja tämä tuntuu unohtuneen kollektiivisesti. Illan jälkeen tuo korkeavärähteinen energia pysyi kehossani pitkään ja pystyin seurailemaan omaa hermostoani selkeämmin. Annos oksitosiinia kesti siis muutaman päivän ajan ja olen ihmetellyt, että tältäkö tasapainoinen hermosto tuntuu, kun on tottunut ainaiseen selviytymistilaan. Lempeä paijaaminen on lisääntynyt arjessani ja olen myös pistänyt merkille kuinka vähään kosketukseen ihmiset ovat tottuneet. Elämme kosketusköyhässä maassa ja olemme oppineet pidättyneeseen olemiseen. Kosketuksen tärkeyden huomioiminen on parantanut suhdettani omiin lapsiini ja hekin kiinnittävät asiaan enemmän huomiota kuten myös omaan hermostoonsa. Minulla on tapana hyperfokustaa itseäni kiinnostaviin asioihin ja niinhän tässäkin sitten kävi. Tarvitsen tätä lisää! Tavoitteenani on toki edelleen hermoston rauhoittaminen, mutta Mush-illan jälkeen nousi myös lisää opeteltavaa. Toivon, että opin katsomaan ihmisiä syvemmin silmiin, puhumaan hitaammin ja olemaan avoimempi. Lempeys ja läsnäolo, hyvin simppeleitä asioita, mutta molemmat todellisia taitolajeja. Tämä psyykkeen kirjo on kyllä uskomattoman laaja, aina löytyy lisää kuorittavaa ja opittavaa. 

Henkisyys

 Henkisyyttä pidetään kummallisena asiana: ihmehörhöilyä, yksisarvisia, rakkautta ja valoa. Voidaan myös mieltää se uskonnollisuutena/pakanuutena, kenties keski-iän kriiseilynä. Kai sinäkin nyt heränneenä mantraat, levität keijupölyä ympäriinsä ja lepatat enkelinsiipiäsi kulkiessasi? 

Tässä tätä heräämisen polkua kulkevana täytyy sanoa, että mitä enemmän vuosia on mennyt, sitä vähemmän se näkyy ulospäin. Alkuun tuntui siltä, että omaa henkisyyttä täytyi jotenkin korostaa. Halusin muidenkin heräävän ja sitä piti toitottaa ympäriinsä. Mielenosoituksissa rampattiin, somessa huudeltiin koronakusetuksesta ja päiviteltiin nukkuvia. Maailma ei ole sellainen kuin meille väitetään sen olevan. Herätkää nyt jumalauta! Tuntui käsittämättömältä elää normaalia elämää, kun verho oli vedetty silmien edestä ja piti saada kaikki samaan veneeseen. Toki muiden heränneiden seurasta oli paljon apua ja varsinkin koronavuosina vertaistuki oli enemmän kuin tarpeen. Heränneitäkin oli niin moneen junaan: foliot, shamaanit, tavikset, terveysintoilijat, joogit ja no, hihhulit. Kaikki jossain heräämisen eri tasoissa.

Nyt vuosien kuluessa olen tullut siihen pisteeseen, että henkisyys ei ole isoa vaan se koostuu pienistä asioista. Se, miten kohtelet itseäsi ja muita tai miten kohtaat elämän vaikeudet. Myötätunto, nöyryys ja kärsivällisyys, ah nämä tavallisen arjen haasteet! Läsnä oleminen, ihan pelkästään se kuinka kohtaat toisen ihmisen, se on henkisyyttä. Katsotko silmiin, hymyiletkö, tartutko kädestä kiinni. Pelkkä halaus, siinäkin on jo läsnäoloharjoitus. Onko se nopea ja merkityksetön vai molemmin käsin-silmät kiinni-enemmän kuin sekunnin kestävä syleily. Tai kun sanot kiitos, ole hyvä, olen pahoillani, anna anteeksi, rakastan sinua. Itselleni tuottaa välillä haasteita jopa vaan olla rauhassa ja hengittää syvään. Joskus ruokakaupan jonotkin puskevat tuskan hikeä. Maksaako tuo mummo tosissaan nyt kolikoilla? Voiko tuo edessä oleva äiti latoa ostoksiaan tiskille yhtään hitaammin? Metro meni nenän edestä ja joudun odottamaan kokonaiset kolme minuuttia! Teinit tönivät ja veivät istumapaikat. Voihan tunarit ja tonokit! Ommmm! Namaste. Tänne ne kusiset suitsukkeet!

Silloin, kun oma tietoisuus koki jonkun ravistuksen, muutos alkoi ihan pienistä asioista. Ensin piti saada tietää ihan kaikki, kaninkolojen määrä oli loputon suo. Mistä kaikesta meille on valehdeltu, mikään ei ole totta, totuus on tuolla jossain. Seuraavaksi alkoi kehon puhdistus ravinnolla jonka jälkeen kävin kemikaalien kimppuun. Mitä vähemmän, sitä parempi. Naisena tämä oli mullistava asia, vaikka en nyt missään älyttömissä kemikaalimäärissä uinutkaan, mutta oli siinä silti oma prosessinsa. Se, että on sujut itsensä kanssa, hyväksyy itsensä sellaisena kuin on. Klisee, mutta aaaaaaaaa, ymmärrättekö miten mullistavaa!? Kehotietoisuus on edelleen tärkeää itselle, mutta aiemmin juoksin milloin missäkin hoidossa, että saisin traumat katoamaan hermostostani. Ihmiset karsiutuivat pois ja jäljelle jäivät ne joiden kuuluikin jäädä. Kun elämä oli siivottu alkoi oman mielen kanssa kamppailu. Kaikki ne toksiset käytösmallit: ylikiltteys, läheisriippuvuus, miellyttämisen halu, menettämisen pelko… Mitä ihmettä, Anne? Nyt uskallan sanoa ääneen omia ajatuksia, vetää rajoja ja sanoa EI. Uskallan näyttää omia tunteitani ja elää ilman häpeää. Herkkyys ei olekaan mikään heikkous vaan onkin minun supervoimani! Voin kertoa omista mokista ja nauraa itselleni. Ja en tarkoita mokilla jotain ”kaaduin rähmälleni” vaan että hei olin monta vuotta suhteessa, jossa en uskaltanut sanoa ääneen, että minulla on tosi paha olla. Sehän olikin minun omalla vastuullani koko ajan. Kappas.

En sano etteikö edelleen olisi haasteita. Mielen kanssa on välistä vaikeaa, jaksaminen on mitä on ja yhteiskuntamalli on todella oksettava. Mutta miten voin helpottaa tätä on aika simppeliä. Pitää muistaa, että on enemmän kuin tämä aineellinen, käsinkosketeltava, silmillä näkyvä maailma. Täytyy löytää tasapaino ja keveys. Olen ollut vuosikausia unessa, täysin erkaantunut sielustani koettujen traumojen, opittujen käytösmallien ja yhteiskunnan aivopesun takia. Kutsun aikaa ennen havahtumista entiseksi elämäksi, koska sitä se on ja nyt olen saanut uuden mahdollisuuden elää. Minun ei tarvitse pienentää itseäni, että muilla olisi helpompaa olla, mutta minun ei tarvitse myöskään hakea huomiota tai tehdä itsestäni numeroa, koska ego ei enää kaipaa sitä. Minun ei tarvitse olla oikeassa ja vastoinkäymiset koen oppiläksyinä, en rangaistuksina. Sieluni on täällä oppimassa ja kulkemassa takaisin alkulähteelle, takaisin kotiin.

 

Ylikiltteys

 Olen aina ollut ihmisten miellyttäjä. Olen suostunut kaikkeen mitä muut ovat minulta pyytäneet enkä ole uskaltanut sanoa ei tai puolustaa itseäni. Jotkut ovat oppineet tämän taidon nuoressa iässä, mutta omalla kohdallani opin tämän vasta nyt nelikymppisenä. On kuulkaas vapauttavaa olla välittämättä siitä pidetäänkö minusta tai menetänkö jonkun ihmisen. En minä siihen kuole. Se, että aina suostuu kuuntelemaan toisten murheita, auttamaan kun toisilla on hätä on omasta voimavarasta pois. Ihmiset ovat häikäilemättömiä, kun saavat sinusta paljon irti, vievät niin sanotusti tuhkatkin pesästä tai nyhtävät sinusta kaiken pelkällä energiatasolla. Siihen totutaan ja sinut otetaan itsestäänselvyytenä. Olen kohdannut näitä energiavampyyreja elämässäni niin paljon, että enää en suostu tähän. Jos ihmisen seura tekee minut väsyneeksi, loppupäivän joudun palautumaan ja putsaamaan energiakenttääni. Vuosi sitten toimin työelämässä ahkeranaliisana: jäin usein ylitöihin, hoidin muiden saikut ja odotin jotain mitalia suorittamisesta, kunnes tajusin, että minä olen korvattavissa. Vastuu hyvinvoinnista on kuitenkin minulla itselläni ja heräsin siihen tosi asiaan, että olin kävelevä aikapommi pullotettujen tunteideni kanssa. Uhrasin itseni ja oman jaksamiseni toisten vuoksi saadakseni tunnustusta, jolla pönkittäisin omaa alemmuuden tunnettani. Tästä seuraa vain vihaa, katkeruutta ja kaunaa. Alistuneisuus ja ylikiltteys ovat heikkouden merkki ja halusin pois tästä käytösmallista. Minulla on oikeus voida hyvin ja elää omannäköistä elämää.

 Isoin asia mitä olen tänä vuonna oivaltanut on tehdä lisää asioita, mitkä tekevät minut onnelliseksi. Sallin itselleni levon enkä koe siitä huonoa omaatuntoa. Se, että ihmiset pettyvät minuun on ihan ok eikä se enää haittaa minua. Rajojen luominen aiheuttaa itsessäni reaktioita: syyllisyydentunnetta ja pelkoa siitä, että toinen suuttuu. Mutta se voi myös aiheuttaa reaktioita muissa. On hyvä herätellä muita siitä millainen käsitys heillä on tästä suhteesta, kuinka kohtelet toisia, millaista energiaa jaat ympärillesi tai oletko kenties tottunut tietynlaiseen asetelmaan. 

Nykyään olen lempeämpi ja teen rakkauden tekoja -itselleni. Jos se tarkoittaa yksin kotona tanssimista yöpaidassa niin sillä mennään sitten. Enää en tingi omasta hyvinvoinnistani. Mitä enemmän näitä tekoja harjoitan, sitä paremmaksi ja vahvemmaksi tulen ja osaan jatkossa tunnistaa jos joku käyttää minua hyväkseen. Toimin näin, jotta tulevaisuudessa minulla on turvallisempia ihmissuhteita, omanarvon tunteeni kasvaa ja minulle jää enemmän aikaa siihen mikä on oikeasti tärkeää ja merkityksellistä. Itseni laiminlyönti, toisten hyväksynnän hakeminen, omien tarpeiden ja tunteiden vähättely sekä täydellisyyden tavoittelu ovat vain osa sitä suurta kokonaisuutta mikä johti omaan uupumukseen. Heikko itsetunto ja pelko hylätyksi tulemisesta tai konflikteista ovat aina olleet taustalla. Näiden asioiden oivaltaminen on ollut suurin asia tänä vuonna ja näistä asioista puhuminen valmistelee minua tulevaan projektiin eli omaan toipumiseen. Tämä parantuminenhan on vasta alkutekijöissä.

Uudelleensyntynyt

Sairastuin viime viikolla, mikä lie talitinttiflunssa, joka jysähti päälle sitten oikein kunnolla. Titityy! Olen viimeksi ollut kipeänä pari vuotta sitten ja sitä ennen elokuussa 2021, kun kuopuksen kanssa sairastettiin se labrassa kyhätty virus. 

Mutta nyt.

No, pikkujuttuhan flunssa on. Harvoin sairastavana tämä tuntui kuitenkin todella nöyryyttävältä enkä arvannut, että flunssa olisi henkisesti näin rankka. Tauti vei minut takaisin lapsuuteen, kun kuumehoureissani näin kaikenlaisia pikku-ukkoja ryömivän ulos katossa olevasta reiästä joka avautui aina sänkyni yläpuolelle. Nyt aikuisenakin sänky piti minua otteessaan, mutta nyt se oli pelkkää ahdistavaa, monta päivää kestävää kipuilua omien varjopuolieni kanssa kuumeen sahaillessa edestakaisin. Koko ajan olin joko jossain kylmänhorkassa tai hikoilin lämpöjä ulos tuskissani. Pienikin rasitus tuntui todella uuvuttavalta ja käynnisti yskänpuuskat. Joko nukahtelin pitkin päivää tai heräilin kesken yöunien. Ajattelin jossain kohti käyttää tätä aikaa hyödykseni ja tehdä rästissä olevia kouluhommia pois alta, kunnes tajusin, että suorittaminen puolikuntoisena ei ole yhtään järkevää. Siksipä päätin vain antautua levolle ja lepäsin koko viikonlopun katsellen sarjoja, leffoja ja stand uppia niin paljon, että tänään herätessä sänky alkoi jo etoa. 

Ja mikä olo tänään? Nyt kuuden päivän sairastelun jälkeen voin sanoa, että kyllä tämä elämä tästä vielä suttaantuu, Annesta tuli tämän sairastelun myötä entistä ehompi. Peto on kohta irti taas. Tuntuu kuin aivot olisi myllätty ihan uusiksi, joku uudelleen ohjelmointi tai uudelleen syntyminen tässä tuli koettua, kaikkine mörköineen. Ruokakaupassa käynti monen päivän tauon jälkeen oli melkoinen järkytys: kuulin toisten arkisia nahisteluja, kuinka ahdistavalta ja turhalta se kuulostikaan. Ihmisiä oli järjetön määrä shoppailemassa, kahvittelemassa ja viettämässä vapaa-aikaansa ostoskeskuksessa keinovalojen, mainosten ja yltäkylläisyyden seassa. Ihan vapaaehtoisesti. Kyllä maailmassa on monta ihmeellistä asiaa, se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa.

 

Puolikuollutta elämää

Tässä viikon aikana on tullut tarkkailtua ja huomattua ihmisissä isoja eroja. Jotkut elävät tasaista arkea sen kummemmin mukisematta, toiset taas painavat sata lasissa eteenpäin. Sitten on heitä, jotka valaisevat koko tilan missä sattuvat olemaan ja löytävät kauneutta pienistäkin asioista kuten keväällä maasta nousevasta pienestä krookuksesta. 

Eläimet saattavat vaaran ilmetessä jähmettyä eli menevät puolikuolleeseen tilaan, mutta sitten he tokenevat siitä ylös. Olen itse elänyt lähes koko ikäni tätä puolikuollutta, jähmettynyttä tilaa. Olen elossa mutten ole osannut elää. Ja elämisellä en tarkoita sitä mitä yhteiskunta uskottelee sen tarkoittavan. Se ei tarkoita materian omistamista tai matkustelua hulppeissa oloissa. Se ei tarkoita, että sinun täytyisi toimia niinkuin muut. Meillä kaikilla on oma polku jota seurata. Tarkoitan elämisellä sitä kun ollaan omassa täydessä elinvoimassa, omassa virtauksessa. 

Emme osaa päästää tunteistamme irti vaan pullotamme ne syvälle sisimpään emmekä osaa edes täristä niitä ulos kuten eläimet osaavat. Emme osaa rakastaa itseämme vaan ulkoistamme sen toiselle ihmiselle ja suutumme, kun meitä ei rakasteta oikein. ”Tee niinkuin haluaisit itsellesi tehtävän” on niin sanottu kultainen sääntö mitä yritämme noudattaa, mutta  me olemme itsemme pahimpia vihollisia, kuinka voisit rakastaa toista ihmistä aidosti, jos kohtelet itseäsi kuin roskaa?

Inhimillisyys on lähes kokonaan kadonnut maailmasta ja nyt Uuden ajan astuessa esiin tarvitsemme sitä eniten. Meidät on ohjelmoitu ”kasvamaan aikuisiksi” ja olemme unohtaneet leikkisyyden, joka lapsella on. Meissä jokaisessa asuu edelleen se pieni lapsi. Se on se Henki, joka sinä todellisuudessa olet. 

Ohjelmoinnin seurauksena energia hidastuu ja aletaan myös ajatella ”vanhemmin”.  Totta kai meidän pitää oppia elämästä, mutta eikö meillä voisi olla tässä kasvaessa samaan aikaan myös hauskaa? Milloin teit viimeksi jotain hassua vain, koska se huvitti sinua? Milloin tanssit viimeksi yksin ollessa? Oletko nauranut niin, että kyyneleet valuvat poskiasi pitkin? Jos siitä on enemmän kuin 72 tuntia, et elä. Ole lapsi. Ilmaise itseäsi. Tee jotain mikä tuottaa sinulle iloa. Nauti elämästä! Ei tämä ole niin vakavaa.