Sitku

 Annie, are you okay? So Annie, are you okay? Are you ok, Annie? Tapojeni orjana heitän omasta voinnistani pelkkää vitsiä ja tuostakin kappaleesta on tullut oma sisäpiirin läppä. Voe ku se Miikhaeli jaksaa kysellä onko mulla kaikki hyvin! 

Rehellisiä jos ollaan niin kiitos kysymästä, tuntuu erittäin raskaalta! Odotan juhannusviikkoa ja kesälomaa kuin kuuta nousevaa. Tässä minä nyt makaan sohvalla ja tekisi mieli vain itkeä vollottaa. Olen alkanut kyseenalaistamaan päätöstäni opiskelun suhteen, mutta työelämästä lähtöä en kadu pätkääkään. Se Anne, joka työskenteli The Body Shopilla tuntuu aivan eri ihmiseltä kun vertaa tähän päivään. Elin kuin vuoristoradassa, yritin vain pitää hatustani kiinni. Puutarhuriksi opiskelu sen sijaan on tuntunut tähän saakka täysin omalta jutulta. Kasvien ihmeellinen maailma kiehtoo edelleen, mutta tässä on tullut paljon sellaisia pakollisia asioita eteen mitkä ei toimi itselle ollenkaan. Tuntuu esimerkiksi hirvittävältä olla taas asiakaspalvelutilanteissa. Ihmisvilinä, liukuhihnamaisuus, kiire ja robottimaisuus syö omaa sieluani sisältä. Opiskelun tahti on hurja ja työharjoittelu-jakso oli fyysisesti todella raskasta eikä ole ollut aikaa levätä sen jälkeen yhtään. Siitä mentiin heti seuraavana päivänä tulityökurssille ja kevätmessuille. Parit kunnon yöunet eivät ole auttaneet jaksamiseen, ehkä juuri ja juuri niin, että pysyn kasassa. Unelmoin joka päivä hitaista aamuista, saunomisesta ja syvästä levosta. Aivot eivät ota enää yhtään informaatiota vastaan, mutta kasvitentit hengittävät niskaan. Eilen kukkapenkkiä tehdessä kanttasin lapiolla niin, että polveni on nyt ihan ylirasittunut. Nyt siis vielä kaiken lisäksi linkutan kävellessä! Milloin se perkeleen aurinko paistaa tähän risukasaan? Tuntuu, että olen koko ajan yliväsynyt ja ylikierroksilla (samaan aikaan). Ihmiset ja heidän tapansa puhua ja toimia, jopa hengittää ottaa päähän, toisin sanoen eniten vituttaa kaikki! Herään lähes joka arkiaamu 5-6 välillä, se on reilusti ennen herätyskelloa. En vain pysty nukahtamaan uudelleen. Aamuisin SI-nivel lantion seudulla on niin jäykkä etten saa itse edes kenkiäni jalkaan ja lähden nyyhkyttäen kouluun. Yliajattelen kaiken olevan jopa psykosomaattista joten yritän olla välittämättä kivuista, mutta rasitan vaan kehoani lisää. Lapsille on ihan normirutiini hieroa minua joka ilta vuoron perään, koska kivut ovat välillä niin kovat. Kotona on välillä näyttänyt siltä, että tarvittaisiin urakkasiivousapua paikalle. Tämä kaikki alkaa tuntua pikkuhiljaa samalta mitä tapahtui vuosi sitten työelämässä. Älytön deja vu ylisuorittamisesta, henkisestä pahoinvoinnista ja omien voimavarojen ylittämisestä. Kaikki energia meni töissä selviytymiseen, iltaisin minusta oli jäljellä pelkkä ihmisraunio. Saan inhonväreitä sanoista tavoite, tehokkuus ja tuottavuus. Kavereiden viestit ja kyselyt kahvitteluista tuntuvat vaatimuksilta ja väsyn jopa mukavista ihmisistä! En tunne olevani enää oma itseni, koska olen taas jossain selviytymistilassa. Kuopukseni jopa kysyi eilen, että äiti miten sinä et enää meditoi. NIINPÄ! Kaikki luovuus, henkisyys ja tasapaino on poissa! Väkisinkin olen alkanut miettimään, että saan tämän oppiläksyn taas eteeni testinä jäikö viime kerrasta mitään päähän ja olenko tosissani oman toipumisen suhteen. On inhimillistä kaivata lepoa, omaa aikaa, virkistymistä ja itsemääräämistä. Tarvitsen vähemmän ylikierroksilla olemista ja enemmän delegointia, luopumista ja itseni tutkiskelua. Samaan hengenvetoon voisin lisätä armollisuuden itseäni kohtaan. Jos olisin itselleni lempeämpi ja pehmeämpi, suorittaminenkin vähenisi. Vaadin yhä itseltäni paljon ja ruoskin itseäni mitättömistä asioista. Yritän vieläkin opetella sanomaan EI ja omien rajojen vetäminen tuntuu työläältä. Saatan ääni väristen ilmoittaa kuinka tarvitsisin lepoa ja jos se asia jyrätään yli tai ignoorataan, nostan kädet heti ilmaan ja luovutan. Ei mulla mitään ollut. Oma mieleni on pahin viholliseni ja pienten tulipalojen sammuttelusta on tullut tapa. Jotain jää silti aina kytemään pinnan alle. Välillä hämmästelen kuinka minusta tuntuukin ihan kevyeltä, kunnes tajuan olevani ihan turta! Vuosikausia kannettu kuorma alkaa tuntua raskaalta, mutta hyvin se vielä kestää painoa. Pikkuhiljaa silta alkaa kuitenkin rapistumaan ja lopulta romahtamaan eikä sitä rakenneta hetkessä takaisin. On aika alkaa toimia ja ajatella toisin. No mutta hei, vielä kaksi viikkoa kesälomaan. Kyllä, tyypillistä uupuneen sitku-ajattelutapaa. ”Sitku on kesäloma niin voin vihdoin levätä!”. Sitku vie huomion pois tästä hetkestä. Sitku antaa voimaa elää tätä päivää. Sitkuun sortuu valitettavan usein. Ainakin tiedostan tämän asian, se on jo edistystä. Hei, ei sitä Roomaakaan päivässä rakennettu. 

Kulkutautimyönteinen susi

Heräsi pitkästä aikaa keskustelua pähkähulluista koronavuosista. Olin ensin iloinen siitä, kuinka ihmiset myöntävät hallituksen tehneen ylilyöntejä ja päättömiä ratkaisuja. Hyvänä esimerkkinä Uusimaan sulku tai koronan tarttuminen vasta iltaviiden jälkeen. Mutta samaan aikaan on todella surullista huomata millainen käsitys ihmisillä on koronarokotteista. Täysinrokotetuille avautuu ovet paratiisiin vai miten se meni. Aivopesu ja ohjelmoinnit ovat todella tiukassa. Vaikka tutkimuksia löytyy piikkien tehottomuudesta niin siltikin jaksetaan inttää niiden puolesta. Nämä asiat ovat helposti googleteltavissa. Nohynek on myöntänyt jopa oikeudessa, että rokotteet eivät estäneet taudin tarttumista tai leviämistä joten esimerkiksi koronapassi oli täysin turha. Huomasin tänään kuinka traumatisoitunut olen kaikesta mitä koronavuodet piti sisällään. Se, että olet yksin mielipiteiden ja ajatuksiesi kanssa oli todella raskasta. Mustamaalaus ja syyllistäminen median puolesta rokottamattomia kohtaan oli brutaalia toimintaa ja se näkyi valitettavasti myös omassa henkilökohtaisessa elämässä. Samoinajattelevia ihmisiä ei tuntunut alkuun olevan yhtään, mutta onneksi heitä löytyi. Miten ihmeessä sitä olisi selvinnyt muuten? Tänään tuntui silti musertavalta seistä taas kerran yksin sanojeni takana, varsinkin kun olen fyysisesti ja henkisesti niin väsynyt. Kaikki faktat tuntui katoavan päästä ja huomasin täriseväni, kun vastapuoli inttää geeniterapiapiikkien pelastaneen hänet nuhalta. Ei tätä kahtiajakoa enää jaksaisi! Kulkutautimyönteinen susi menee nyt nukkumaan. Toivottavasti huomenna on parempi päivä.

 

Uliuli

 Kuopuksen väsäämä äitienpäiväkortti ilahdutti kovin vaikka ihmettelin suuresti tuota ”Äiti on rauhallinen” osiota, mutta totuushan tulee lasten suusta, eikö se niin mennyt? Pään sisäinen pyörremyrsky ei ilmeisesti näy ulospäin tai sitten olen vain todella väsynyt päivän päätteeksi, että vaikutan tosi seesteiseltä. Kaikki nauroi työharkkapaikassakin tuolle rauhallisuudelle, olen kuitenkin melko usein äänessä, hihittelen paljon asioille tai muuten vain häslään. Lapset näkevät asiat todella eri tavoin kuin itse. 

Näin keskellä arkiviikkoa ja loppusuoralla työharkan suhteen täytyy tosissaan sanoa, että kaipaan sellaista luppoaikaa. Että pitäisi ihan keksiä jotain tekemistä. Kaipaan tylsyyttä, tekemisen puutetta, pelkkää olemista. Haluan syljeskellä kattoon, mennä loikoilemaan aurinkoon, aloittaa uuden harrastuksen… Nyt on koko ajan tuli hännän alla: aina on joku kesken tai sitten en ole edes ehtinyt aloittaa. Itse olen tämän tilanteen aiheuttanut, tiedetään. Ehkä yritän vain sanoa, että olen kesäloman tarpeessa.

Näin unta, että minulla oli älytön agenda parantumisen kanssa meneillään ja joku sanoi, että tuleekohan tämä parantuminen tapahtumaan ikinä ja heräsin siihen ääneen. Kello oli vasta viisi. Oli antoisaa yrittää nukahtaa uudelleen, kun mitkä lie hengetkin yrittää lannistaa heti aamusta. Mutta hei, aikansa kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin.

   

              

Täyttä höyryä eteenpäin

 Onpas aikaa vierähtänyt kirjoittamisesta. Tuntuu, ettei energiat oikein riitä harkkapäivän jälkeen muuhun kuin tähän huushollin pyörittämiseen ja nekin on vain niitä välttämättömiä asioita kuten ruokakaupassa käynti, kokkaus ja pyykinpesu. Havahdun aina tähän tosiasiaan, että uupumusta ei ole vieläkään selätetty kokonaan. Tarttis varmaan tehrä jotain. Ollaan kuitenkin siinä pisteessä, että tiedostan asian ja elän päivä kerrallaan, oma jaksaminen etusijalla. Tuntuu omituiselta kertoa tästä kenellekään, koska vähättelen edelleen oireitani hyvin pitkälti. Kuvittelin uupumuksen olevan sellaista, ettei pääse lainkaan sängystä ylös. Että vain ja ainoastaan siinä pisteessä voi sanoa olevansa uupunut. Minä kun painan menemään vaikka tankki olisi ihan tyhjä. 

Tällä viikolla jutellessa työkaverin kanssa jakaen kokemuksiamme tuntui hyvältä uskaltaa sanottaa ääneen kuinka äärirajoille olen itseni väsyttänyt. Mietin myös toisten ihmisten olevan ihan sekopäisiä kun juoksevat työpäivän jälkeen salilla, näkemässä ystäviä kahviloissa ja ties missä kissan ristiäisissä. Itse jaksan päivän päätteeksi ainoastaan omia lapsiani, välttelen ihmisiä jos ihan rehellisiä ollaan. Tällä hetkellä väsymys on tosi fyysistä, koska työharjoittelupäivät puutarhurina ovat todella rankkoja. Ennemmin olen kuitenkin fyysisesti uupunut kuin henkisesti. Psyykkinen kuormitus on painajaismaista kaikkine ailahtelevine tunteineen. Jatkuva reippaus ja ahdistava ympäristö siihen päälle. Voila! Soppa on valmis. Kofeiini pahentaa myös kaikkia oireita: se lisää ylivirittyneisyyttä, ahdistusta ja vaikuttaa unen laatuun. 

Entisessä työpaikassani kauppakeskuksen syövereissä oli kammottavaa. En suostu palaamaan sinne koskaan takaisin. Kirkkaat valot, väkijoukot ja ylipäätään se koko hälinä saa minut pahoinvoivaksi nykyään. Lisäksi tunsin oloni todella erilaiseksi kuin muut. Työhyvinvointi on useimmiten pelkkää sanahelinää. Silloin kun olisin tarvinnut empatiaa ja ymmärrystä, sainkin vain kylmää kohtelua. Nyt ympäristö ja ihmiset ympärilläni ovat todella erilaisia sekä saan olla paljon ulkona ja se on tosi mukavaa. Myös kaiken uuden oppiminen tekee aivoille hyvää ja pitää mielen kirkkaampana. Huomaan kuitenkin odottavani viikonloppuja kuin kuuta nousevaa enkä kykenisi taas tällaiseen oravanpyörään. Tässä sitä kuitenkin ollaan, se on myöhäistä itkeä enää, kun paskat on jo housuissa…vai miten se meni.