Roolileikkejä

 Tiedättekö, että kesäloma ilman mitään suunnitelmia on niin ihanaa? Kun kalenteri näyttää tyhjää. Hitaat aamut ilman herätyksiä, sekaisin viikon päivistä ja hiukset harjaamatta. Tuntuu, että nyt olen vihdoin saanut levättyä ja mikä parasta, lomahan jatkuu vielä! Levännyt Anne eroaa suuresti Suorittaja-Annesta. Olemme kuin yö ja päivä, kuu ja aurinko. Suorittaja-Anne herää aikaisin aamulla robottimaisesti, häslää ja no, ylisuorittaa. Loma-Anne elää hetkessä, panostaa lepoon ja on hyvällä tuulella. Lomalla olen tarkka vapaasta ajastani, miten ja kenen kanssa sen kulutan. 

Suorittaja-Anne sen sijaan unohtaa korkeamman minänsä ja alkaa vetämään roolia. Huomaan samantien milloin rooli sujahtaa päälle ja ottaa vallan. Se on juuri silloin kun yhdyn johonkin turhanpäiväiseen small talkiin, se on sitä kun yritän olla niinkuin muut ja sulautua joukkoon. Se iskee silloin kun ollaan hyvin asiallisia, virallisia ja tekopirteitä pönöttäjiä. Kun egot poukkoilee keskenään eikä olla tietoisia siitä. Jaaritellaan tyhjänpäiväisistä asioista eikä puhuta esimerkiksi tunteista tai mistään millä on oikeasti jotain merkitystä. Juorutaan ja tuomitaan muut tuntematta ihmistä sen enempää, nostetaan itseä korkeammalle jalustalle, pädetään ja kerrotaan avoimesti kuinka ahdasmielisiä ja kaavoihin kangistuneita olemmekaan. Sanotaan kuinka toisten pitäisi elää. Jokin ääni muistuttelee minua koko ajan olenko oikeasti jotain mieltä asiasta vai seuraanko laumaa päättömänä. Onko tämä minun oma ajatukseni vai istutettu? En nykyään jaksaisi edes avata suutani sanoakseni mitään, puheenaiheet tuntuvat turhilta enkä vaan pysty ottamaan elämää niin vakavasti. Tämä on vain välivaihe. Elämään kuuluu draaman kaari, koska tasainen leikki ei olisi kivaa, ei ole hyvää tai pahaa, vain asioiden eri puolia. Tehtävämme on kokea asioita eikä pelätä. 

Omana itsenä oleminen on vaikeinta kun taas roolien vetäminen tapahtuu automaattisesti. Olemme vaimoja, äitejä, tyttäriä, siskoja, ystäviä… Osa vetää työrooliaan niin piippuun, että elämässä ei ole mitään muuta. Joskus olen vetänyt äitiroolia niin lujaa, että unohdin olevani Anne. Nykyään taas muistuttelen itseäni olevani äiti, olenhan niin paljon muutakin. Millainen olet kun vietät aikaa yksin? Ole juurikin se! Olen esimerkiksi koko kesän viilettänyt ilman minkäänlaista meikkiä ja se on ollut ihanaa. Pieni asia, mutta sillä oli suuri vaikutus. Päämääräni oli, että haluan elää kemikaalitonta elämää, mutta nyt parin kuukauden jälkeen tajusin, että jo meikatessa alan vaihtamaan roolia päälle. Tässä on kyse jostain suuremmasta. Myönnetään, että joskus on todella kivaa laittautua, mutta nyt on tämä hetki enkä mene mukaan tähän sairaaseen dystopiaan jossa et riitä sellaisena kuin olet.

Välillä havahdun siihen kuinka voivottelen nyky-yhteiskuntaa ja kuinka meitä vedetään kuin pässiä narussa. Herkät kasvuiässä olevat nuoret sekaisin sosiaalisesta mediasta ja kemikaaleista kun taas aikuiset toistavat samoja opittuja kaavoja tiedostomattomassa tilassa unohtaen kokonaan itsensä. Woketetaan ja loukkaannutaan ihan kaikesta ja toisten puolestakin. 

En ole ollut pian puoleen vuoteen sosiaalisessa mediassa (no regrets!) mutta täytyy myöntää, että olen Youtuben suurkuluttaja nykyään. Ozzy Osbournen poislähdön myötä löysin The Osbournesit uudelleen kaikkien näiden vuosien jälkeen ja on ollut hullua katsoa elämää millaista se oli 2000-luvun alussa. On ikävä sitä aikaa, kun ihmisillä oli tylsää ja vain hengailtiin ilman älypuhelimia. On ollut myös mahtavaa katsoa tosi tv:tä jossa päähenkilöt ovat toki ihan sekaisin päästään, mutta niin realistisia. Sharon on huolettomana sängyssä tukka pystyssä ja Ozzy yrittää saada televisiota toimimaan huutamalla sille samalla kun joku koirista paskoo matolle. Jack heittelee naapurin pihalle patonkeja samalla kun Kelly paiskoo ovia, kirkuu, kompastelee, potkii ja läpsii veljeään. Tottakai se oli ihan kaaoottista katseltavaa, mutta niin viihdyttävää 😂 He olivat rehellisesti omia itsejään, ilman filttereitä ja se on nykypäivänä niin harvinaista. Vihaan tätä robottimaista ja sielutonta yhteiskuntaa.

Kaipaan sitä aikaa, kun kaikki oli omia itsejään, omia persoonia, niin sisältä kuin ulkoa. Nyt kaikki kuulostavat ja näyttävät samalta toistensa kopioilta, hoemme samoja mantroja ja haluamme sitä samaa mitä kaikki muutkin. Terminaattorin Sarah Connoria lainatakseni ”If a machine can learn the value of human life, maybe we can too”.

Olen niin lopen kyllästynyt näihin roolileikkeihin, joihin uppoutuu tuhottomasti aikaa ja minkä takia? Jotta unohtaisimme keitä olemme, mikä on oikeasti tärkeää ja kuinka nopeasti tämä niin sanottu elämä onkaan ohi.